01.12.2021

Rintamaveteraanin muistelut tallentuvat tuleville sukupolville

Paavo Koljonen on tallentanut sota-ajan muistonsa päiväkirjoihin.

Keskellä jatkosodan taisteluja joukko lähtee ylittämään Vuoksen vesistöä syöksyveneellä. Taustalla kaikuvat käynnissä olevan sodan äänet. Joukon rantautumisen jälkeen sotamies Mikkonen kertoo haavoittuneeensa ja palaavansa joukkosidontapaikalle. Varkautelainen Paavo Koljonen ei tavannut joukkuekaveriaan enää sen jälkeen, eikä saanut tietoa selvisikö hän hyökkäyksestä. Yli 80 vuotta myöhemmin jatkosodan rintamaveteraanilla sodan vaiheet ovat yhä elävänä mielessä – ja kauniilla käsialalla vihkoon tallennettuna.

Varkauden seudulle on asettunut sotien jälkeen asumaan runsaasti Karjalan evakoita. Karjalasta sai alkunsa myös varkautelaisen Paavo Koljosen elämäntarina. Hän syntyi vuonna 1925 Pitkärannan kylässä, joka kuului Impilahden kuntaan. Kylä oli pieni, taloja oli kaikkiaan parikymmentä. Synnyinkoti oli vaatimaton maanviljelyspaikka, johon kuului muutama lehmä ja hevonen varsoineen. Ympärillä sijaitsivat kymmenen hehtaarin suuruiset pellot.

–Perheessämme oli kaikkiaan kaksi äitiä ja yksi isä. Lapsia oli yhdeksäntoista ja olen heistä nuorin sekä ainoa elossa oleva, Koljonen muistelee kotinsa olohuoneessa.

Pienen tilan isäntänä Koljosen isä viljeli maata, mutta harjoitti lisäksi muuta liiketoimintaa, jotta perheelle saataisiin ansioita. Koljonen kertoo, kuinka isä kiersi naapuripitäjissä, kuten Salmissa ja Konnussa ja osti karjaa. Kotiin oli rakennettu lahtihuone, jossa karja paloiteltiin ja riiputettiin myyntiä varten. Valmiit lihatuotteet isä myi torilla. Kojosen mieleen on painunut muisto isän matkasta rajan taakse.

–Kerran karjanhakumatkallaan isä matkusti Venäjän puolelle. Tulomatkalla rajat olivat menneet kiinni. Isä tiesi, että kun jää puomin taakse, niin karja jää saamatta mukaan. Vuosi oli 1917 ja Venäjän vallankumous oli alkanut, hän selvittää.

Pitkän työuransa Koljonen teki urakoitsijana. Elämä kuljetti asumaan eri puolelle Suomea ja hetkeksi myös Ruotsiin. Varkaudessa hän on asunut vaimonsa Kertun kanssa vuodesta 1998. Yksi Koljosen henkirei´istä on Toisniemen mökki, jossa hän on viettänyt vapaa-aikaa ulkotöiden kuten halonhakkuun merkeissä. Vaimostaan Koljonen puhuu kauniisti. Yhteistä elämää he ovat eläneet 70 vuotta ja perheeseen on syntynyt viisi lasta. Vaimon sairastuttua muutama vuosi sitten on Koljonen pitänyt hänestä huolta.

–Emme ole oikeastaan koskaan riidelleet. Jos olemme kinastelleet, olemme sopineet sen ennen nukkumaan menoa, hän kertoo hymyillen.

Lehti-ilmoitus muuttaa
nuoren elämän suunnan

Raskaaseen työhön Kojonen sai tottua jo nuoresta saakka, niin kotona kuin valtion palveluksessa. Päivittäiset työt metsässä tulivat tutuiksi, kun hän osallistui siirtopoikien työleirille. Työleiriä oli edeltänyt Karjalasta evakoksi lähtö 5. joulukuuta 1939. Evakkomatkalla perhe matkusti Liperin kautta Karttulanniemeen ja Juankoskelle. Koljonen muistelee, että joulua vietettiin Kinnusen talossa. Rakennukset, joissa evakot majoittuivat, olivat usein ääriään myöten täynnä. Muuruvedellä kansakoulun lattialla yöpyi evakkoja niin paljon kuin sinne vain mahtui nukkumaan. Matkan aikana isä joutui myymään rehupulan takia tammalle keväällä syntyneen varsan.

Kesää 1940 Koljonen vietti Juankoskella. Hän iloitsi siitä, että oli päässyt suhteilla töihin aluksen roppupojaksi. Kesän aikana hän huomasi lehdessä ilmoituksen, joka tuli muuttamaan hänen tulevaisuuttaan. Ilmoituksessa haettiin 14 vuotta täyttäneitä nuoria miehiä eri puolella Suomea sijaitseville leireille. Mukaan toivottiin etupäässä maanviljelijäperheissä kasvaneita Karjalan siirtolaisten lapsia, jotka olivat tottuneet fyysiseen työhön. Koljonen vastasi ilmoitukseen ja halusi lähteä mukaan.

Sotien välissä karjalaiset saivat palata kotiin. Silloin he eivät vielä tienneet, että evakkomatkalle lähtö tulisi vielä uudelleen kesällä 1941. Kun Pitkärannan kylän asukkaat palasivat kotiseuduilleen, he kohtasivat näyn, jossa kaikki kylän rakennukset oli poltettu. Kuin ihmeen kaupalla Koljosen kotimökki oli koskematon. Sitä lienee suojellut sijainti, sillä talo oli rakennettu päätieltä puolen kilometrin päähän metsään.

–Kun karjalaiset kuulivat, että he voivat palata kotiin, kaikki lähtivät heti ilolla. Meidän koti oli kylän ainoa ehjä rakennus ja majoitimme muita asukkaita. Illalla lattiat olivat ihan täynnä karjalaisia nukkumassa, mutta hyvin me sovittiin, Koljonen kertoo huolettomaan tapaansa.

Siirtopoikien työleirille Koljonen ilmoittautui Uimaharjulla Rahkeen pysäkillä, jossa sijaitsi vanha tukkikämppä. Ilmoittautuminen suoritettiin paikalla olleelle kersantille.

–Jälkeenpäin kuulin, että ilmoittautumassa oli kaikkiaan 32 poikaa. Leirejä toimi 20 kappaletta eri puolella Suomea.

Talvisodan jälkeen puita tehtiin valtiolle kaikkialla. Koljonen muistelee, että kaikki miehet ja naiset jotka kynnelle kykenivät, tekivät töitä yhteiseksi hyväksi. Päivät leirillä täyttyivät halkojen tekemisestä. Koljonen kuvailee, että tavallinen päivävauhti miehelle oli kaksi mottia päivässä, mutta leirillä valmistui päivisin vain puolet siitä. Muina aikoina tehtiin jotain aivan muuta. Leirin kuria Koljonen kuvailee sotilaalliseksi. Lepohetkiäkin pidettiin, jolloin nuoret miehet järjestivät muun muassa lipun nostoja ja kilpahiihtoja.

–Se oli täysin sotilaallinen homma. Me ei aavistettu, mistä siinä oli kysymys. Isot herrat tiesivät, että ei sota jää Talvisotaan, jos alueiden valtaaminen jatkuu. Sen jälkeen tulee jatkosota, Koljonen pohtii mietteliäänä.

Marssi kohti
rintamaa käynnistyy

Armeijan palvelukseen Koljonen ilmoittautui 13. lokakuuta 1943 Lappeenrannassa. Sotaan lähtö tuli yllättäen 9. kesäkuuta 1944, kesken maatilan kevättöiden. Keväällä Koljonen oli vielä Viipurissa vankileirin vartijana. Päivisin vangit työskentelivät metsätöissä ja vartijat seurasivat heidän työtään. Eräänä päivänä vääpeli kutsui Koljosen miehistön parakkiin. Hän oli tilanteessa hieman ymmällään, että mitähän hän on tehnyt. Vääpeli ilmoitti Koljoselle, että hänelle on myönnetty kuukauden mittainen maanviljelysloma. Jälkikäteen Koljonen on pohtinut, että lomaan saattoi vaikuttaa kotitilan tilanne. Heiltä oli aiemmin tiedusteltu heidän omaisuuttaan ja myös viljelyspeltojen laajuuksia.

–Olimme kaverini kanssa katsomassa jalkapallo-ottelua Sumpin kentällä. Toinen joukkueista oli Pitkärannan Vauhti, mutta vastajouk-kuetta en enää muista. Huomasimme, kuinka sotilas kiersi yleisössä miehen luota toiselle ja jakoi heille lappuja. Silloin ymmärsimme, että lähtö on tullut.

Kotimatkalla Koljonen pohti, onko häntä jo käyty etsimässä. Kotimatkaa oli noin viiden kilometrin verran, kun hän saapui perille, viesti oli häntä jo odottamassa.

–Minulle oli jätetty lappu, jossa luki, että lomat on välittömästi peruttu ja minun tulee palata yksikkööni Viipuriin, Koljonen kertoo.

Impilahdelta Viipuriin Koljonen matkusti ensin kävellen Pitkärantaan ja siitä junalla eteenpäin. Viipuria pommitettiin jo 14. kesäkuuta 1944. Koljonen muistaa olleensa puolen yön maissa Viipurin juna-asemalla ja odottaneensa korvaavaa kuljetusta, kun juna oli rikkoutunut. Miehiä kuljetettiin eteenpäin kuorma-autojen lavoilla. Mukanaan heillä oli vain reppu, leipälaukku ja aseet. Valkijärvi toimi rauhan aikana rautatien pääasemana. Matkan aikana miehet olivat kuulleet huhuja, että Valkijärvellä leiriydyttäisiin ja saataisiin nukkua.

–Nousimme Valkijärvellä kuorma-auton lavalta pois ja lähdimme siitä suoraan marssimalla Siiranmäkeen. Nukkua emme saaneet. Matkaa oli kaikkiaan 25-30 kilometriä, Koljonen muistelee.

Ensimmäinen kohtaaminen
Siiranmäen taistelussa

Nuorten poikien ryhmässä, johon Koljonen kuului, oli kaikkiaan kymmenkunta sotilaskoulutuksen saanutta. Komentaja otti heidät puhutteluun ja kertoi, että heistä tehdään uusi iskuryhmä. Hän käski niiden miesten, jotka haluavat lähteä siihen mukaan ottamaan kolme askelta eteenpäin. Koljonen oli kiinnostunut ja houkutteli mukaan myös kaveriaan.

–Meistä, jotka lähdimme komentajan mukaan, muodostettiin erillinen pataljoona, Er.P 12. Meitä oli yhteensä 5-8 miestä ja mukaan tuli välillä täydennystä. He jotka jäivät, muodostivat JR 7:n, jonka komentajana toimi Adolf Ehrnrooth, Koljonen selvittää.

Koljonen kertoo, että heidän rintamavastuualueensa sijaitsi Vuoksen vesistön läheisyydessä ja siihen kuuluivat Vuokseen laskevat harjanteet, kuten Lauttalahti ja Paavolanmäki.

Ensimmäinen kohtaaminen vihollisen kanssa syntyi Siiranmäen taistelussa. Koljonen kertoo, että heitä oli koulutettu alokkaana peittämään pommitustilanteessa kasvonsa, etteivät he paljastu ylhällä lentäville lentokoneille. Ennen Siiranmäkeä he pitivät taukoa ja saivat kuulla, että siellä oli otettu jo kovasti yhteen. Siiranmäessä nuoret suomalaissotilaat saivat nähdä, kuinka alueella liikkui jo paljon sotilaita sekä maataistelukoneita. Taustalla kaikuivat aseiden äänet.

–Siellä se sota vasta alkoi. Kun koneet lensivät ylitsemme, löimme ensimmäistä kertaa maihin ja peitimme kasvomme.

Hän ei muista nähneensä kenenkään kirjaavan sota-ajan tapahtumia muistiin.

–Siinä oltiin joskus niin väsyksissä, että hyvä ettei nukahtanut pystyyn. Välillä tuli muistikatkojakin.

Paavolanmäen
tykistökeskitys

Koljosen joukon pitkäaikaiseksi komentajaksi tuli Erkki Puhakka, joka oli mukana useissa taisteluissa. Jatkosodan vaiheista Koljoselle on painunut mieleen tarkkoja yksityiskohtia, mutta jotkin päivistä ovat toisia elävämmin mielessä. Näistä hänen mieleensä nousee muun muassa venematka Paavolanmäelle ja siellä syntynyt erikoinen tilanne sekä koskireissu sumuisena aamuna.

Mieleenpainuva venematka sai alkunsa kesken korttipelin annetusta Puhakan komennosta ottaa polkupyörät sekä konepistoolit ja siirtyä Vuoksen rantaan, josta he jatkaisivat kohti Paavolanmäkeä. Rannassa sijaitsi yksi joukkosidontapaikka, JSp, kuten Koljonen sanoo. Hän muistelee, kuinka alueella näkyi paljon kaatuneita, osa makasi maassa, suurin osa paareilla. Suomeen päin oli lähdössä kolme kuorma-autoa, joiden lavalla olleet kaatuneet oli peitelty havuilla. Puhakka kehoitti miehiä piilottamaan polkupyörät ladolle, jotta ne säilyisivät tallessa. Piharakennuksen luona heitä kohtasi vieläkin pysäyttävämpi näky.

–Avasimme ladon ison oven ja näimme, että se oli täynnä suomalaisia kaatuneita odottamassa kuljetusta kotiin. Puhakka totesi, että ei laiteta pyöriä tänne, vaan viedään ne ladon taakse.

Rannassa miehiä odotti jo syöksyvene. Vesistön ylittämisen jälkeen veneessä ollut Mikkonen otti Koljosta vasemmasta kädestä ja kertoi että häneen sattuu. Vaikka Koljonen ei havainnut miehessä haavoittumisen merkkejä, hän piteli kipeänä kättään. Miestä kehotettiin palaamaan veneellä nopeasti takaisin joukkosidontapaikalle, jos hän tarvitsee hoitoa.

–Mikkonen juoksi veneeseen ja palasi takaisin vastarannalle. Miten hänelle kävi, sitä en koskaan saanut tietää. Vähän sen jälkeen venäläiset keskittivät ilmapommituksen Vuokseen, Koljonen kertoo mietteliäänä.

Paavolanmäen rinteellä he kokivat erikoisen tapahtumaketjun. Miehiä vastaan tuli vieras vanha mies, joka päätyi Puhakan kanssa puheisiin. Puhakka ja vanha mies lähtivät hetken päästä yhdessä katsomaan alueen tilannetta rinnettä alaspäin, jonka aikana miehet jäivät odottamaan ohjeita.

–Kun he palasivat, vanha mies ilmoitti meille, että ”pojat, siellä mäellä ei ole iikan iikkaa”.

Keskustelun jälkeen Puhakka kertoi miehille, että hän lähtee tilaamaan alueelle tykistökeskityksen, joka tulee kestämään kolme minuuttia. Tykistökeskityksen käynnistyttyä kaikki miehet lähtisivät juoksemaan rinnettä ylöspäin.

–Keskitys loppui kuin naulan kantaan. Juoksin mäkeen Puhakan perässä toisena ja perässäni tulivat loput miehistä. Laukuissamme oli puolenkymmentä painavaa rumpulipasta, mutta eivät ne sillä hetkellä painaneet. Mäellä siirryimme suojaan suuren siirtolohkareen taakse.

Mäen päällä miehet saivat nähdä tykistökeskityksen jäljet. Koljonen kuvailee näkymää aikamoiseksi siivoksi. Hän havaitsi vierellään 5-6 metriä leveitä ja 1,5 metriä syviä kraatereita. Tykistön ammukset olivat osuneet suoraan venäläisten asemiin.

–Siinä heitä retkotti puolenkymmentä ruskeapukuista, hän kuvailee näkymää.

Taistelu jatkui Paavolanmäellä keskityksestä eloon jääneiden venäläisten kanssa. Jännittävien vaiheiden jälkeen tilanne oli ohitse ja asemat oli pidetty suomalaisten hallussa. Taistelun tauottua Puhakka kasasi porukan yhteen.

–Homma oli hoidettu, eikä meistä haavoittunut eikä kaatunut kukaan, Koljonen vahvistaa.

Kesällä 1944 Koljonen otti osaa vielä moniin taisteluihin. Hän oli lisäksi kaivamassa uusia panssariesteitä. Suomi ja Neuvostoliitto solmivat aselevon 4. syyskuuta ja välirauha julistettiin 19. syyskuuta 1944. Aselevon julistamisen hetkellä Koljonen pyöräili kohti Antrean juna-asemaa, jossa juna jo odotti häntä. Hän oli saanut komennuksen lähteä saksalaisten perään kohti pohjoista. Juna-asemalla tilanne kuitenkin muuttui ja pohjoisen reissu jäi tekemättä.

–Minun piti jäädä luovuttamaan Venäjän puolelle jääviä alueita. Peräännyttäessä keräsimme valtiolle arvokkaita piikkilankoja ja korjasimme pelloilta viljat sekä perunat talteen. Jatkoimme työtä Kuurmanpohjaan asti, jonne asetuimme talveksi, hän kertoo.

Haavoittuneiden
poiskuljetus Koskisaaresta

Äyräpään kunnassa sijaitsevasta Koskisaaresta Koljoselle on jäänyt elävästi mieleen jännittävä taistelu. Koljonen oli saaressa vartiossa 6-7 henkilön kanssa. Pitkänomaista saarta ympäröivät kovat virtapaikat ja lahden takana sijaitsivat vihollisen piiskat eli panssarintorjuntatykit, joilla oli suora ampumayhteys saareen.

Päivä oli valkenemassa ja sumu nousi Vuoksesta metrin korkeudelle. Näkyvyyttä ei juuri ollut. Koljonen kertoo, kuinka miesten kanssa oli sovittu ennalta että tiukan paikan tullen ammutaan sarjatulta. Koljonen lähti kuljettamaan havoittunutta soutuveneellä saaresta joukkosidontapaikalle. Palattuaan veneeltä Koljonen siirtyi omalle vahtivuorolleen ja söi samalla vanikkaa ja joi teetä. Yhtäkkiä joelta alkoi kuulua sarjatulta. Koljosen paetessa tulitusta, häntä vastaan konttasi mies, joka ilmoitti haavoittuneensa nilkkaan. Kaatuneita ja haavoittuneita oli useita. Koljonen lähti jälleen kuljettamaan haavoittuneita veneellä hoidettavaksi.

–Miehet kertoivat minulle myöhemmin, että koska oli niin rauhallinen aamu, he olivat halunneet nousta kivelle istumaan, josta vihollinen oli heidät havainnut.

Apua Koskisaareen löytyi myöhemmin onnen kaupalla. Koljonen kertoo etsineensä vastarannalta suomalaisia antamaan tukea Koskisaaressa oleville. Hän löysi korsun, jossa sattui olemaan sillä hetkellä lutnantti yksinään.
–Kerroin hänelle, että järjestäkää Koskisaareen apua ja äkkiä.

–Soutaessani takaisin Koskisaareen, tuli matkalla varoa vihollisten piiskaa. Minua ei kuitenkaan ammuttu, vaikka olisin ollut heille helppo kohde.

Suomi juhlii 104:ttä itsenäisyyspäivää 6. joulukuuta. Koljonen on osallistunut vuosien varrella itsenäisyyspäivien juhlallisuuksiin, mutta tällä hetkellä hänelle on tärkeintä viettää aikaa kotona vaimon tukena. Huoneen seinälle ripustetut kunniataulut ovat rintamaveteraanille myönnettyjä kunnianosoituksia. Koljonen esittelee presidentti Sauli Niinistön ja rouva Jenni Haukion allekirjoittamaa kirjettä, jonka hän on saanut aiemmin itsenäisyyspäivän alla. Koljonen selvisi jatkosodasta haavoittumattomana, mutta hänen näkemänsä asiat ja kokemansa tapahtumat ovat kulkeneet mukana läpi koko hänen 96-vuotisen elämänsä.

Lähde: Matti Koskimaa 1997, Tyrjän Rykmentti: JR 7:n ja Er.P 12:n taistelut jatkosodassa.

Riika Paukkonen